Loving England.<3

Breaking and entry. Easy money

Murtauduin just omaan kotiini.

hmm.

Ikkunan kautta vieläpä.
Olin unohtanu avaimet kotiin eikä meillä sitten tietenkää ollu kotona ketään.

Yritin sitten siinä soitella vaikka kelle että missä ihmeessä te oikeen ootte mutta -yllätys yllätys-

kukaan ei vastaanu :D

Siinä vaiheessa mietin vähän että mitäköhän mä nyt tekisin, ostokset ei tykkää auringonpaisteesta enkä tiiä millon joku tulee kotiin. Ironista.

No onneks olin jättäny mun ikkunan auki ja sen saa helposti auki kokonaan.

Avasin sen sitten ja kiipesin sisälle ja menin avaamaan ulko-oven.

Musta tulis selkeesti hyvä murtovaras. Tosin ton hiljaa murtautumisen, hiljaa olemisen ja hiipimisen kanssa ois vielä harjottelua..

Iskälle ei ehkä kannata kertoo että tulin sisään ikkunasta kun unohdin avaimet, se panssarois vielä koko talon jokaisen aukon mistä vois edes kuvitella pääsevänsä sisään tai ulos.

Se nyt jo varottelee mulle aina ettei ikkunoita sais jätää auki, niistäkun pääsee niin helposti sisää.

Että jos mäkin pääsen sisään siitä, niin miks ei joku kokenu murtovaras.

Vois harkita uraa murtovarkaana.

But this is just to say, we'll see where I'll end up.

It was my ego telling me why

Nyt kaikki merkit viittaa ihan siihen että 17 päivän päästä on lähtö Englantiin.
Olin töissä (mäkkärin kassalla -.-) ja sit sinne ilmestyy sellanen komistus. Sit se alko puhumaan.
Arvatkaa. Täydellinen brittiaksentti! No mulla meni sit melkein puhekyky ja jalat alta ja vähän aikaa vaan tuijotin sitä. Sit tajusin et oho ja rupesin töihin. Siis ihan niihin töihin mitä mun pitääkin tehä. Otin tilauksen ja kuuntelin kun se puhu sillä aksentilla ja totesin mielessäni että mulle tulee vaikee vuosi jos kuuntelen sellasta puhetta koko vuoden; eli siis tuijotan ihmisiä haltioissani kun ne puhuu ja unohan kaiken. hmmm..lupaavaa.
Mutta sit kun edes ajattelen että oppisin puhumaan noin, se saa mut lähes kiljumaan ilosta.
Ehkä oon siis menossa ihan oikeeseen paikkaan.. :D

Mutta tää alkaa olla myös pelottavaa. Nään joitain ihmisiä ehkä viimestä kertaa vuoteen, ja joitakin viimestä kertaa ehkä ikinä, jota en kyllä toivo, mutta joka on tosiasia.
Hyvästien sanominen onkin yllättävän vaikeeta. En osannu odottaa että se tuntuis sillä hetkellä noin pahalta ja vielä pitkään sen jälkeenkin.
Ajattelen kauhulla sitä perjantai-iltaa/yötä kun mun pitää täältä jyväskylästä lähtee. Voi olla että mut joudutaan raahaamaan sinne autoon koska en ite pysty lähtemään.
Tulin siihen tulokseen että pitää olla rohkee. Ja arvostan niitä oikeesti jotka sen on joskus tehny. Siis lähteny.

Vaikka joka puolelta kuulen sellasta "kyllä sä pärjäät" ja "vuosi on oikeesti aika lyhyt aika" ja "kylle me nähään" niin ei se hirveesti tällä hetkellä lohduta.
En tienny että ihmisen sisälle mahtuu näin paljon odotusta, kuvitelmia, kipua, surua, kaipausta, iloa ja jännitystä samaan aikaan. Ja ne vaan lisääntyy joka päivä.
Entäs jos ratkeen vaikka päivää ennen lähtöö?
No sit vituttais :D

this is just to say, we`ll see what happens.