It was my ego telling me why

Nyt kaikki merkit viittaa ihan siihen että 17 päivän päästä on lähtö Englantiin.
Olin töissä (mäkkärin kassalla -.-) ja sit sinne ilmestyy sellanen komistus. Sit se alko puhumaan.
Arvatkaa. Täydellinen brittiaksentti! No mulla meni sit melkein puhekyky ja jalat alta ja vähän aikaa vaan tuijotin sitä. Sit tajusin et oho ja rupesin töihin. Siis ihan niihin töihin mitä mun pitääkin tehä. Otin tilauksen ja kuuntelin kun se puhu sillä aksentilla ja totesin mielessäni että mulle tulee vaikee vuosi jos kuuntelen sellasta puhetta koko vuoden; eli siis tuijotan ihmisiä haltioissani kun ne puhuu ja unohan kaiken. hmmm..lupaavaa.
Mutta sit kun edes ajattelen että oppisin puhumaan noin, se saa mut lähes kiljumaan ilosta.
Ehkä oon siis menossa ihan oikeeseen paikkaan.. :D

Mutta tää alkaa olla myös pelottavaa. Nään joitain ihmisiä ehkä viimestä kertaa vuoteen, ja joitakin viimestä kertaa ehkä ikinä, jota en kyllä toivo, mutta joka on tosiasia.
Hyvästien sanominen onkin yllättävän vaikeeta. En osannu odottaa että se tuntuis sillä hetkellä noin pahalta ja vielä pitkään sen jälkeenkin.
Ajattelen kauhulla sitä perjantai-iltaa/yötä kun mun pitää täältä jyväskylästä lähtee. Voi olla että mut joudutaan raahaamaan sinne autoon koska en ite pysty lähtemään.
Tulin siihen tulokseen että pitää olla rohkee. Ja arvostan niitä oikeesti jotka sen on joskus tehny. Siis lähteny.

Vaikka joka puolelta kuulen sellasta "kyllä sä pärjäät" ja "vuosi on oikeesti aika lyhyt aika" ja "kylle me nähään" niin ei se hirveesti tällä hetkellä lohduta.
En tienny että ihmisen sisälle mahtuu näin paljon odotusta, kuvitelmia, kipua, surua, kaipausta, iloa ja jännitystä samaan aikaan. Ja ne vaan lisääntyy joka päivä.
Entäs jos ratkeen vaikka päivää ennen lähtöö?
No sit vituttais :D

this is just to say, we`ll see what happens.